<!-- @page { size: 8.27in 11.69in; margin: 0.79in } P { margin-bottom: 0.08in } -->

Tein aarrekartan jokin aika sitten. Siihen valikoitui mm. teksti ”Omat sanat – luontevat sävyt”. Itseni sanoiksi pukeminen on vieläkin vaikeaa. Sanat ja sävyt eivät tunnu omilta vaan jotenkin kokemuksen ulottumattomissa.

Ehkä pitäisi näyttää näitä tekstejä jollekin ja pyytää palautetta?

Ehkä se tuntuu kaikista tältä? Ehkä muistakin tuntuu että sanat ovat aina vain epätäydellinen yritys ja onnistuneen tekstin tunnistaa vasta myöhemmin? Näin on käynytkin joskus blogikirjoituksissani.

Tai ehkä kokemus on niin raaka että sille on vaikea löytääkin vastaanottajaa joka ei sitä säikkyisi? Ehkä en vain ole vielä löytänyt vastaanottajaa?

(Minähän kirjoitan ihan hyvin!)

Kun en osaa kirjoittaa kirjaa ja silti yritän, on yhden saksalaisen kirjankin nimi. Kaikki näistä ongelmista kärsii. Ehkä minä olen vain pohjimmiltani niin luova kirjailija, etten ”tavisten” seurasta löydä sille vastaanottoa. Pitäisi vain rohkeasti olla oma itsensä ja kirjoittaa omasta näkökulmastaan. Mikä vapauttava ajatus.

Ehkä se on se hullu luovuus joka entistä itsevarmemmin puskee pintaan. Mahtava ajatus. Ole vain rohkea, ole oma itsesi. Alkaisiko kirjoittamaan esimerkiksi omaa sisäistä dialogiaan, äidin huolenpitoa pienestä lapsestaan. Sehän olisi omaa itseä.

(Vuodatus.net on näköjään uudistunut, mutta eipä vaan pyynnöistä huolimatta ulkoasu korjaannu.. )

No heipä hei rakkaat lukijat, jos teitä vielä siellä on. :) Mukavasti menee niinkuin kirjoitustahdista voi arvata. Vetäytymistä on jatkunut tänne asti: olen vain halunnut olla lähimpieni kanssa ja karsinut kaikki turhat menot pois. Olen kai edelleen tutkiskellut itseäni, opiskellut ja varautunut tulevaan myllerrykseen sekä henkisesti että fyysisesti. Nythän on jo merkitkin näkyvissä taloudessa että maailmanpolitiikassa, että ajat tulevat muuttumaan. En nyt oikein jaksaisi selittää itseäni tarkemmin, tulette kyllä näkemään tekin ketkä juuri nyt siellä mietitte, että mitähän se horisee. No lyhyesti: rahajärjestelmän romahtaminen ja siitä seuraavat mellakat, kansan kurjistuminen joka antaa pontta poliittisten ääriryhmien nousulle.

Avasin kirjallisen arkkuni, koska halusin puhua edellisessäkin kappaleessa näkyvissä olevasta asiasta: avautumisesta ja itsensä ilmaisemisesta. Tuntuu niinkuin olisin viimeisilläni raskaana, minulla on mielipiteitä, tietoa ja näkemyksiä niin paljon että pullistun äärimmilleni. Työn hedelmät ovat kuitenkin piilossa ja nyt olisi kivuliaan synnytyksen aika, jotta se kaikki tulisi myös muiden nähtäväksi. Minä en jaksa olla kaikessa radikaali mielipidetaistelija, minä en uskalla heittäytyä kritiikin armoille, minä haluan olla vain tavis. Minä en halua olla hämmentävä ja pelottava, minä haluan olla pidetty. (Kivulias synnytys on tässä sitä, että kun tuodaan uusia ajatuksia esiin, niiden läpiviemiseksi tarvitsee taistella ennen kuin niistä saa kunnian itselleen.)

Väitän siis että minulla on jotain todella mullistavia ideioita. Ne liittyvät naisten valtaan(nousuun) ja uudenlaiseen maailmankuvaan. Tiesittekö muuten että kvanttifysiikka voi selittää henkimaailman ilmiöt? Asiasta kertoo mm. Rolf Fröböse  (saksaksi) ja hieman implisiittisemmin Tarja Kallio-Tamminen (suomeksi). (Pahoittelen tahatonta nettikauppojen mainostusta). Näiden mukaan olisimme juuri nyt uuden maailmankuvan puhkeamisen reunalla. Niin ja ovathan nuo ensimmäisessä kappaleessa mainitut talouden ja politiikankin muutokset sellaista tietoa, jonka vasta harvat ovat sisäistäneet. Että silleen, tämmöstä tietoa minä raukka pidän sisälläni kun en halua käydä sitä kaikelle kansalle julistamaan, koska kaipaan vielä niin kovasti hyväksyntää ja vahvistusta enkä ihmisten aggressiivisia kieltoreaktioita.

Terapiassa olen lopetusvaiheessa. Nyt tammikuusta eteenpäin käyn enää joka toinen viikko, ja alan entistä enemmän ajatella elämääni ilman terapiaa. Liittyisikö siihen sitten se, että raja yksityisen ja henkisen kasvun ja ulospäin näkyvän minän välillä ei olisi enää niin jyrkkä? Niinhän se tietenkin olisi. Täytyy koettaa löytää se tasapaino...

(Pahoittelen edelleen tätä blogin ulkoasua. Ylläpidolta ei ole tullut vastausta, eikä ongelma ole korjaantunut. Tekstit näkyvät kuitenkin oikein, jos oikeasta laidasta painaa arkisto-kohdasta ko. kuukautta. Painakaa siis syyskuuta, niin johan muuttuu luettavammaksi! :)

Niin, en sitäkään siis tänne tainnut mainita, että sain keväästä vakituisen osa-aikaisen työsuhteen alalta, jota voi jo sanoa omakseni, tai ainakin se on vahvasti sinne päin. Töitä ei ole paljon ja ne tehdään opiskelujen ohessa, eikä palkkakaan ole kaksinen, mutta tuleepa työkokemusta. Edistystä edistystä!

Viimeksi kirjoitin jo siitä, että raivo ja turhautuminen huonosta kohtelustani alkaa nousta pintaan. Mielialani ovat heilahdelleet arvaamattomasti viime aikoina ja olen purkanut pahaa oloani läheisiini tavalla, jonka oikeutuksesta voidaan keskustella. En nyt aivan viattomia puita ole haukkunut, mutta päästänyt selvin sanoin ilmoille sellaista kritiikkiä, jonka olen aiemmin pitänyt sisälläni ja kuitannut sillä, että asianomaiset eivät syystä tai toisesta ole kykeneväisiä ymmärtämään. Ja lisää olisi tulossa vaikka kuinka paljon.

Terapiaan liittyy vetäytyminen – ainakin minulla, hyvin vahvasti. Itse asiassa syrjäytyminen ja vetäytyminen liittyvät vahvasti koko lapsuuteni ja nuoruuteeni. Sittemmin kun lähdin asioita itse selvittämään, olin jo emotionaalisesti niin kaukana muista ihmisistä, että vetäytyminen kävi kuin luonnostaan. Asian hyvä puoli oli se, että yksinäisyys tarjosi minulle mahdollisuuden kuunnella vain omaa sisäistä ääntäni ja olla vaikuttumatta liikaa lähipiirin mielipiteistä. Se tarjosi minulle tilan löytää itseni ja toteuttaa se muutos, jonka halusin.

Nyt alkaa muutos olla toteutettu, ja mitä sitten tapahtuu? No se kaikki vitutus kohtelustani ja kohtalostani tulee ulos sillä voimalla ja väkivallalla, jolla olen tähän asti pitänyt sen kurissa. Minä olen kärsinyt, minä olen uurastanut, minä olen nöyrtynyt, minä olen ymmärtänyt. Minä olen onnistunut, ja luulkaapa vain että pitäisin sen omana tietonani. Minä aion myös ottaa siitä kunnian itselleni. ”Jos ihmisen mieli on venynyt käsittämään uuden ajatuksen, se ei enää palaa entiseen kokoonsa.” En minä nyt ylene masentuneesta ”normaaliksi”, ehei, minä olen paljon enemmän. Niin syvällä kuin olin masennuksen tomussa, yhtä korkealle aion nyt mennä tähtiin.*

Hieno suunnitelma, ja toteuttamiskelpoinen. Haluaisinpa olla mieleltäni niin tyyni, että minun ei tarvitsisi tuntea kiihkeää uhoa ja apinanraivoa tätä kirjoittaessani, vaan voisin yksinkertaisesti tehdä niin kuin aion. Tai toisin muotoiltuna: en ole vielä niin kypsä. Minun tarvitsee vielä tuntea tätä uhoa, raivoa ja kiihkoa, että voisin täysin itsestäänselvästi uskoa siihen, mitä olen tekemässä. Tämä vaihe täytyy nyt vain käydä läpi, ja sen jälkeen se on käsitelty.

Se, mistä alunperin halusin kirjoittaa, on se, että tunnen tästä hienoista syyllisyyttä kuitenkin. Luulen, että ulospäin näyttäydyn jotenkin vetäytyvänä, välinpitämättömänä, ailahtelevaisena, arvaamattomana ja kovapintaisena. Sinkauttelen milloin kenellekin tökerönsuoria kommenttejani tai muuten vain esitän asiat liian terävästi. En jaksaisi aina olla ulospäin niin tyyni kun sisällä riehuu hurrikaani. En haluaisi tulla väärinymmärretyksi, mutta kai ystävät ymmärtävät? Ymmärtävätkö? Kuinka paljon pitäisi vääntää rautalangasta, kuinka paljon jää koskaan sanomatta? Kai minäkin saan olla vain minä? Kuinka paljon ”vahva persoona” saa tökeryyksiään anteeksi? En minä silti halua muita talloa. Mutta saahan minullakin olla pahoja päiviä. Miten tässä uudessa nahassa pitäisi olla? Minkälainen minä edes olen oikeasti? Tämmöistäkö tämä nyt sitten on? Eihän kukaan koskaan ole täydellisen ymmärretty. Ymmärretyksi voi tulla myöhemminkin, tärkeintä on aina olla oma itsensä vain. Tässäkö tämä nyt oli? Mitä tapahtuu terapian jälkeen, onko sitten enää elämää? Toisaalta tuntuu varmaan pelottavallekin, kun mitään uusia ongelmia ei enää nouse. Mitä sitten teen jos en näitä ruodi? Apua, tämähän on kohta ohi!

Huh, mihin ajatus lähti juoksemaan... Onko tämä kohta ohi, kuinka pian? Miten sen raivon kanssa, jonka juuri äsken kirjoitin vasta olevan nousemassa pintaan?

...Myllerrystä myllerrystä, edistystä edistystä, sanoo hän, ja palaa takaisin arkisen työn pariin.

*Lat. Per aspira ad astra, 'vaikeuksien kautta voittoon', sananmukaisesti 'tomusta tähtiin'.

Pieni kesätauko tuli näköjään taas kirjoitteluun. Passiivisuus blogirintamalla viittaa yleensä aktiivisuuteen muualla, niin tälläkin kertaa. (Uskollisille lukijoille kiitokset, ja muistutus siitä, että haluan pitää blogini juuri tällaisena. Eräänlainen viesti on sekin, ettei mitään kuulu.)

Kesäkuun alun kangerruksen jälkeen meni koko kesä erittäin hyvin. Tein oman alan työtä, kehityin siinä ja kävin yhden hyödyllisen kurssin. Oli sopivasti lomaakin, ehdin puuhastella kotona omiani ja pääsin vähän reissuun tuulettumaan.

Onpa käynyt niin, että ahdistuksen aiheet ovat tipahtaneet niin vähiin, että rakas alitajuntani saa taas nostaa uusia ongelmia terapiassa ratkottavaksi. (Odotan sitä päivää, jolloin uutta ei enää nouse.) Huomio alkaa nyt kohdistua itse pääpiruun, tulehtuneisiin perhesuhteisiini. Tähän asti olen ikään kuin unohtanut ne, ja keskittynyt vain omaan elämäni rakentamiseen.

Olen alkanut nähdä unia, joissa raivoan perheelleni niistä karmeista virheistä, joita he ovat kohdallani tehneet. Terapiassa olen alkanut puhua mahdollisesta uudesta yhteydestä perheeseeni, kun ennen olen keskittynyt etsimään itseäni ja saamaan korjaavia kokemuksia

Olen vetäytynyt ja halunnut olla paljon itsekseni, vaikka erakkoa minusta ei saa tekemälläkään. Monilta lähipiirin rakkailta ihmisiltä olen peittänyt syvimmät ajatukseni. Haluan kasvaa osittain suojakilven alla, niin etteivät ihmiset ymmärtämättömyyttään pääse latistamaan minua. Regressioterapiasta olen saanut paljon ajattelemisen aihetta, ja haluan toistaiseksi tutkiskella sitä vain sisimmässäni.

Ennen terapiaa jouduin pakon edessä salaamaan asioita ystäviltäni, koska ne olivat heille liian raskaita kantaa enkä halunnut tukehduttaa vähäisiä toimivia ihmissuhteitani. Terapian aikana salasin niitä, koska se oli (alkoholisti-)terapeuttini mielestä parempi paranemisprosessille. Toisaalta asiat olivat myös niin arkoja, etten niitä olisi halunnutkaan kertoa. Nyt yleisesti huuhaana pidetty regressioterapia mykistää minua. En halua kertoa noudattavani siellä kerrottuja neuvoja, jos se ei osoittaudukaan kannattavaksi. En epäile, että niin olisi, mutta en halua altistaa itseäni pilkalle tai ymmärtämättömille neuvoille.

Enää en kuitenkaan ole masennuksen lasisen seinän takana. Olen ehkä liiankin tottunut yksinoloon, mutta nyt vetäytyminen on oma valintani... Tarkemmin ajatellen minulla ei juuri nyt ole ketään kenelle edes haluaisin avautua. On kuitekin olemassa ihmissuhteita, jotka voivat kehittyä sellaisiksi. Tätä kirjoittaessani en ole enää varma, onko syy hiljaisuuteni minussa vai lähipiirissäni, mutta sopiva tilaisuus varmasti tulee aikanaan ja asiat loksahtelevat kohdalleen.

Ps. Laitoin blogin ulkoasusta palautetta ja odottelen ongelman korjaantumista.

Marina haastoi listaamaan kuusi toivetta tai unelmaa. Tässä tulee:

• Hyvät välit, anteeksianto ja ymmärrys lapsuuden perheen kanssa.
• Hengenheimolaisesta elinikäinen sydänystävä.
• Kääntää omat vaikeudet voimavaraksi ja niitä apuna käyttäen auttaa muita samanlaisessa tilanteessa olevia ja tuoda näitä osittain vaiettuja ongelmia julkisuuteen.
• Edistää ymmärrystä, suvaitsevaisuutta, keskustelua, kohtaamista, rakkautta, sivistystä ja tietoa tässä maailmassa. Siis saada jotain suurta aikaan :)
• Mies ja lapsia. Ei vielä!
• Saada toteuttaa omaa luovuutta ja itseilmaisua monipuolisesti: laulaa, tanssia, kirjoittaa, valokuvata, näytellä.

Heitän haasteen eteenpäin Merille ja Katariinalle. Hauska meemi!